Millaisia näköaloja erilaisille oireiluille ja sairauksille saamme, jos uskaltaudumme katsomaan yksilön sairautta oirehtimisena esimerkiksi perheen, koulun- tai työyhteisön ongelmiin? Jos nöyrrymmekin omasta kaikkitietäväisyydestämme ja suostumme hiljentymään ongelmien ratkaisemattomuuden ja elämän mysteerisyyden edessä, jossa emme voikaan pitää kaikkia sen lankoja käsissämme? Jos emme jätäkään sairastunutta yksilöä yksin, vaan rohkenemmekin pysähtyä kysymään mitä hänen sairautensa kutsuu meitä kuulemaan? Mitä tapahtuisi, jos omassa yhteisössämme sairastuneen kohdalla kohtaisimme ohittamatta kysymyksen: Miksi tämä ihminen ei voi olla terve meidän keskuudessamme?

Tunteet tuntuvat olevan meille aikuisille usein aika vaikeita. Tuntuu olevan aika tyypillistä määritellä itsensä joko tunne- tai järki-ihmiseksi. Siihen vaikuttaa liittyvän aika vahvasti myös ajatus siitä, että aikuisuus ja järki-ihmisyys korreloisivat positiivisesti keskenään: mitä järkikeskeisempi olen, sitä aikuismaisempi olen. Kuitenkin on niin, että aikuisuuteen kuuluu oleellisena osana tunteet ja niiden asianmukainen säätely. Aina silloin kun tunteet jotenkin lyövät yli, on kysymys hallitsemattomasta lapsen tunteesta. Omia tunnereaktioitaan siis kannattaa tutkia ns. järki-ihmisenkin, sillä se mitä emme itsessämme itse tunnista voi kuitenkin näyttäytyä toisille hyvinkin tunnistettavana.