Ymmärrän, vai ymmärränkö sittenkään?

Ymmärrykseni toista kohtaan on aina vajavaista silloinkin kun vilpittömästi tahdon ymmärtää. Ja samalla meillä on jokaisella kuitenkin tarve tulla ymmärretyksi. Haasteena onkin usein se miten puhua, että toinen voisi ymmärtää ja miten kuunnella, että voisi ymmärtää toista – sillä tavoin kuin se mahdollista on. 

Myötätunto sekä itseä että toista kohtaan on erityisen merkityksellinen tekijä tämän tarpeen täyttymisessä. Kun olen itselleni myötätuntoinen, voin ylipäätään tunnistaa ja tunnustaa tarpeen tulla ymmärretyksi. Ja kun suhtaudun toiseen myötätunnolla, asettaudun avoimin mielin kuulemaan ja kuuntelemaan toista läsnäolevammin. Kuuntelu on aktiivista toimintaa, jossa elän kuulemaani mukana koko olemuksellani. Tällöin olen peili, josta puhuja voi nähdä jotain myös itsestään. 

Myötätuntoisessa kohtaamisessa en kuulijana tyrehdytä vuorovaikutusta kiirehtimällä tietämään toisen puolesta mitään, enkä liian nopeasti vakuuttamaan ymmärtäväni, vaan osoitan haluni asettua viereen ja kuulla toista. Toisen kokemus alkaa herätellä jotain myös itsessäni ja kuuntelenkin samalla myös omaa sisäistä puhettani erotellen siitä toiselle mahdollisesti hyödyllisen ja hyödyttömän. 

Kärsivällisyyttä! 

Harvoin se, mikä haluaa meissä tulla ymmärretyksi, on sanoitettavissa yhdellä sanalla, lauseella tai kerralla. Useammin sen sanoittaminen on haparoivaa, etsivää ja herkkää ja vaatii toistamistakin. Siksi on niin tärkeää virittyä kuuntelemaan myötätunnolla, eikä sulkemaan ovia varsinkaan kiirehtivällä tietämisellä. 

Ei-tietämisen positio on se mistä käsin voin alkaa kuulla toista oikein toden teolla. Tietäminen toisen puolesta sen sijaan usein tyrehdyttää keskustelun: miksi enää jatkaa kun toinen näköjään jo tietää asiastani kaiken paremmin. Jäljelle voi jäädä turhautumista, yksinäisyyden, yhteydettömyyden ja ohitetuksi tulemisen kokemusta. Mielessä voi surrata ajatus kannattaakohan toiselle jatkossakaan kertoa asioitaan, ainakaan ilman tarkkaa valintaa? 

Mistä sitten tiedän tulleeni ymmärretyksi? 

Ymmärretyksitulemisen kokemus riippuu kertojan kokemuksesta, ei siitä mitä kuulija väittää ymmärtävänsä. Kun myötätuntoinen tila on luotu ja ihminen voi haparoidenkin kurottaa toisen avulla kohti jotakin itselle tärkeää myös sanoin, tapahtuu usein se, että ihminen alkaa itse ymmärtää itseään ja syvä tarve täyttyy. Ehkä onkin niin, että ymmärtämisen sijaan tulisi puhua tahdosta ymmärtää, jolloin ensisijaista on pyrkiä kuulemaan ja näkemään toista niin, että hän voi ymmärtää paremmin itse itseään. 

Ymmärretyksi tulleena koen tulleeni nähdyksi ja kuulluksi. Minulla on olo, että minun ei tarvitse puolustautua, hyökätä tai selitellä. Keskustelu jatkuu luonnollisesti ilman painetta ja pakkoa johonkin tiettyyn suuntaan. Oloni kevenee ja helpottuu kun yhteys toiseen vahvistuu — silloinkin kun ollaan eri mieltä jostakin.