Ahdistus haastaa järkeämme
Stressaavat elämäntilanteet, kuten työkuormitus tai ongelmat ihmissuhteissa, altistavat meitä ahdistukselle. Perusturvallisuudentunteemme horjuessa ahdistus ottaa herkästi tilaa mielessämme ja kehossamme: murehdimme enemmän ja kannamme herkemmin huolta, sydän tykyttää, vapisuttaa, vatsantoiminta heittelee, lämmönsäätely häiriintyy ja unikin herkistyy tai alkaa katkoilla.
Ahdistus on sinänsä normaali reaktio epävarmuuteen tai uhkaan ollessaan tilapäistä ja ohimenevää. Ahdistus varoittaa ja saattelee valmistumaan elämän erilaisiin haasteisiin, joilta emme kukaan voi välttyä. Yleensä tällöin voimme huomioida ja hoitaa sitä pysähtymällä tarkastelemaan, tuntemaan ja purkamaan tunteita, joita ahdistusta herättävä elämäntilanne nostattaa. Emme jää elämäntilanteissamme liian yksin, vaan voimme jakaa niitä läheistemme kanssa sellaisina kuin ne koemme.
Ahdistuneisuus voi myös jäädä tunnistamatta ja liian yksin kannettavaksi, jolloin se voi kroonistua ja alkaa rajoittaa elämäämme. Ahdistus ei tällöinkään kerro huonoudesta tai epäonnistumisesta, vaan erityisesti siitä, että ahdistus on keino yrittää selviytyä jostakin minkä kanssa on jäänyt liian yksin. Normaalit tunteet kasvavat liian suuriksi ja pelottaviksi ilman riittävää kannattelua, jolloin ahdistuksesta tulee keino välttää niitä.
Ahdistuksen hoidossa tärkeä perusajatus on turvan luominen niin, että ahdistusta ei torjuta, vähätellä, mitätöidä tai kyseenalaisteta, vaan se voidaan todeta ja nimetä. Ahdistuksen oireet ovat tiedossamme, joskin ne tietysti esiintyvät yksilöllisin tavoin. Ahdistus tuntuu usein kokijastaan epämääräiseltä, fyysisten oireiden osalta pahimmillaan jopa kuolettavalta, joten on tärkeää valottaa ymmärrystä siitä mistä on kysymys ja että tosiasiallisesti tilanne ei uhkaa henkeä. Toki fyysisten syiden poissulkemisen tärkeyttä ei tule koskaan unohtaa, erityisesti silloin kun oireet tuntuvat sydänperäisiltä.
Ahdistuksen hoidossa on kysymys turvallisessa kannattelussa tapahtuvasta opettelusta kestää ja säädellä kaikenlaisia tunteita ja myös erottaa sisäisen lapsen ja aikuisen tunteita itsessään. Lapsen patoamat tunteet tuntuvat voimakkuudeltaan joskus olevan liikaa kun taas aikuisen tunteet loksahtavat paremmin omaan hallintaan ja säätelyyn.
Ahdistuksen äärellä on tärkeää saadun informaation lisäksi voida kokea sellaista turvaa, jossa häpeä ei estä tuntemista tai pakota liikaa vain järjen alle.
Ahdistus koetaan usein älyttömänä tai järjettömänä, jolloin se myös herkästi ohitetaan. Ahdistuksen järjettömyys johtuu usein sisäisestä ristiriidasta, jota se aiheuttaa: “eihän mikään nyt niin huonosti ole, että näin pahalta pitäisi tuntua”, tai “eihän nyt aikuisen ihmisen pitäisi näin heikko olla”. Onkin tärkeää ymmärtää, että ahdistus kumpuaa usein kaukaa historiasta. Se koetaan hermostossa, joka on valppaana kokemansa uhkan edessä, on uhka todellinen tässä hetkessä tai ei. Järki tulisikin tässä kohtaa valjastaa siihen, että huomioitaisiin tämä ja toimittaisiin hermostolle rauhoittavaa viestiä vieden, eikä siihen, että asetuttaisiin kehomme yläpuolelle ylenkatsoen sitä ja sen reaktioita.
Turvallisessa kohtaamisessa ahdistuneen kanssa löydetään erilaisia keinoja, joilla oma keho ei tunnukaan enää taistelevan järkeä vastaan, vaan toimivankin sen kanssa yhteistyössä. Kehon viestien kuunteleminen ja tunnistaminen luovat itselle turvaa, joka parhaimmillaan havahduttaa järjenkin todelliseen potentiaaliinsa – siihen miten se toimii palvelijana paremmin kuin käskynhaltijana. Oman itsen tunteminen niin mielen kuin kehon saralla vahvistaa itsessä vanhemmuutta, jota vaille jäänyt kantaa mukanaan herkemmin kroonista ahdistusta.
Kun ahdistusta voi lähestyä ja siihen tutustua, alkaa historia ja nykyhetki erottua toisistaan ja meissä oleva aikuinen alkaa tarjota hyväksyntäänsä meissä olevalle lapselle. Tällainen perusturvallisuuden vahvistuminen palvelee lisääntyneen luottamuksen kautta liittymistämme toisiin ihmisiin ja elämään, jolloin ahdistuskin voi pysytellä todennäköisemmin lyhytkestoisena ja ohimenevänä.
Se mikä ei tule yhdessä jaetuksi, jää jonkun yksin kannettavaksi. Siksikin tarvitsemme järjen rinnalle yhä lisää sydäntä, joka muistuttaa, että olemme ihmisiä ja siksi aina keskeneräisiä, rajallisia ja tarvitsevia. Tarvitsevuudessamme ei tosiasiallisesti ole mitään hävettävää, eikä ahdistuksella ole mitään tekemistä järjettömyyden kanssa. Olemme hyvin mielekäs kokonaisuus, josta kannattaa ottaa selvää.