Ei vain se mitä on ollut, vaan myös se mitä ei ollut

Miten puhua itsessämme ja toisissamme kesken jääneistä kehityshaasteista niin, että kehitys voi todella kehittyä eteenpäin, eikä jäädä jumiin toistamaan itseään ja haitallista historiaa? 

Toimiessamme suhteessa itseemme ja toisiimme sisäistämistämme vahvemmista toisista käsin, toistamme jotakin siitä miten asiat olivat historian olosuhteissamme: olemme armottomia, ankaria ja vaativia itsellemme ja/tai toisille, hyökkäämme tai vetäydymme omien pelkojemme ohjaamina ristiriitatilanteissa keskinäiseen ymmärrykseen tähtäävän dialogin sijaan tai etsimme syyllistä joko itsestämme tai toisista. Kannamme mukanamme sisäisiä toimintamalleja, jotka laukaisevat meissä sellaistakin historiastamme tuttua toimintaa, johon olemme vakaasti päättäneet olla itse sortumatta. 

Jos jätämme huomiotta yhä tänäänkin ne kaikki normaalia kehitystämme turvaavat tekijät, jotka eivät toteutuneet kasvuympäristössämme ollenkaan tai riittävästi, emme tavoita sitä mitä tarvitsemme sisäiseen muutokseen. Pyrimme pikaratkaisuihin sisäisiä ristiriitojamme ratkaistaksemme ollaksemme sitä mitä haluamme olla ja suljemme silmät siltä mitä ja miksi todellisuudessa olemme. Kun totuus meissä jää kohtaamatta, vie haitallista käytöstä toistava, näkymätön sisäistetty käsitys maailmasta meitä kuin pässiä narussa – vaikka miten päätämme vakaasti, lupaamme kauniisti ja uskottelemme vilpittömästi muuttuvamme. 

Se mistä olemme jääneet vaille, ei avaudu meille ellei sitä tarjota meille

Psykologista kehitystämme ovat aivan oleellisella tavalla turvaamassa ja takaamassa kokemamme rajojen ja rakkauden tasapainoinen suhde, jossa avainsanoja ovat mm. rehellisyys, turvallisuus, luottamuksellisuus, ehdoton hyväksyntä, ymmärrys, huomio ja johdonmukainen huolenpito rakastavien toisten taholta koettuna. Tämä on tärkeää pitää mielessä aina silloin kun työskentelemme kesken jääneen psyykkisen kasvumme parissa. 

Ongelmakäytöksen takana on sisäistetty ongelmallisuus olosuhteissa, jotka ovat kaikessa epänormaaliudessaankin olleet meille tuttuudessaan normaaleja. Niitä tulee realisoiden katsoa, jotta toistamamme ongelmallinen käytös voidaan tunnistamisen lisäksi myös tunnustaa ja kohdata kaikki siihen liittyvä, myös terve, syyllisyys. Se on mahdollista vain siellä missä on armollisuutta, turvaa ja kykyä nähdä haavoittunut ihminen käytöksensä takana. Sen lisäksi tulee – siinä ilmapiirissä, mistä olemme jääneet paitsi – kohdata se osa meistä, joka on jäänyt haitallisten olosuhteiden jalkoihin. Minkä ikäinen hän on? Miten hänelle on puhuttava, miten häntä on katsottava, jotta hän voisi alkaa luottaa ja tulla näkyväksi todellisine tunteineen ja tarpeineen ja silti hyväksytyksi? 

Aina silloin kun jäämme ainoastaan päässämme tutkimaan haitallista käytöstämme ja tunnollisesti selaamaan oppaita ja listoja siitä miten irtautua siitä ja muuttua tuosta, vaarana on, että jäämme edelleen paitsi kaikesta siitä mitä olisimme tarvinneet terveeseen kasvuumme jo alunperin ja yhä tarvitsemme. Ilman sitä kaikkea mikä mahdollistaa psykologisen kasvumme, kasvua ei tapahdu, vaan jäämme toistamaan ongelmiamme. Tiedostamisen lisäksi tarvitsemme siis joskus itsellemme hyvinkin poikkeuksellisia olosuhteita, joissa tunteminen ja tarvitseminen onkin mahdollista. Silloin emme pelkästään operoi itsemme ulkopuolella, vaan asetumme sinne missä ja mistä kaikki kumpuaa: sen itsemme rinnalle, joka yhä väristen odottaa kohdatuksi ja löydetyksi tulemista. 

Kun sisäinen hätämme pääsee syliin, jossa se voi rauhoittua vahvemman toisen kestävässä kannattelussa, alkaa muutos meissä tapahtua ilman temppuratoja ja vinkki vitosia. Kun meissä alkaa elää sisäisesti vahvistuva kokemus siitä, että olemmekin ymmärrettyjä ja hyväksyttyjä, kestämme katsoa sitä todellisuutta mitä olemme historian kaiuin omassakin elämässämme toistaneet. Emme jää toistamaan samoja virheitä yhä uudelleen, vaan paitsi tahdomme, myös kykenemme alkaa kantaa vastuuta omasta toiminnastamme. Kohdattu häpeä ei jää vaatimaan meiltä ihmeitä, vaan mahdollistaakin lisääntyvän empatian itseämme ja toisiamme kohtaan. Sen johdosta vapaudumme olemaan yhtäaikaa sekä kehittyviä, oppivia, kasvavia että keskeneräisiä, inhimillisiä ja siksi myös niin rakastettavia ihmisiä.