Toivoa on

Toivo liitetään vahvasti elämän jatkuvuutta suojelevaksi tunteeksi, erityisesti erilaisten kriisien keskellä, auttaessaan meitä esimerkiksi löytämään uusia näkökulmia, toimimaan aktiivisesti kohti tavoitteitamme ja uskomaan kykyihimme selvitä eteenpäin haastavissakin elämäntilanteissa. 

Toivon voidaan ajatella olevan myös enemmän kuin vain tunne, voima, jonka varassa etenemme kohti tulevaa ja selviämme kriiseistä ja voimme myös kasvaa niiden myötä ihmisinä. Sanonta “niin kauan kuin on elämää, on toivoa” viitannee juuri toivoon voimana, joka on meitä suurempi ja auttaa meitä myös suhtautumaan armollisemmin itseemme ja toisiimme: toivo on olemassa riippumatta olosuhteistamme ja kyse onkin ehkä siitä löydämmekö sen luo vai emme.

Löytämistä mahdollistaa tai hankaloittaa suhteemme kurottautumiseen jotakin sellaista hyväntahtoista toista kohti, joka on meitä vahvempi, kokonaisempi ja kestävämpi. Mitä voin omassa elämässäni nähdä omista kurottautumisistani jonkun itseäni vahvemman puoleen? Onko minut otettu silloin vastaan? Lohdutettu? Kannateltu? Ymmärretty? Nähty? Ovatko aiemmat kurottautumiseni vahvemman varaan vahvistaneet toivoa vai vieneet sitä?

Olosuhteet erityisesti erilaisten kriisien keskellä vaikuttavat kokemukseemme elämän mielekkyydestä ja mielettömyydestä, toivosta ja toivottomuudesta. Mitä hyväntahtoisemmassa ympäristössä elämme, sitä todennäköisemmin myös löydämme takaisin toivoon, jos epätoivoon toisinaan tipahdammekin. Keskeistä toivon tiellä on suhteemme laatu omaan tarvitsevuuteemme: onko minun pärjättävä yksin, vai voinko tukeutua toisiin ja tarvita toisia jakamaan elämääni?

Epätoivon kokeminen sen kieltämisen tai peittämisen sijaan voidaankin nähdä inhimillisenä mahdollisuutena ja kykynä: epätoivon tunteminen herättää ikävää, joka parhaimmillaan ohjaa takaisin toivon lähteille. Toivon lähde on yhteys toisiin, jossa epätoivo voi muuttua taas toivoksi.  

Epätoivo saattelee meitä näköalattomuuteen ja avuttomuuteen, jotka vastaavat toisinaan inhimillisyyden rajallisuuttamme, joka taas voi havahduttaa meitä oman tarvitsevuuden tunnistamiselle ja tunnustamiselle. Tuntemattoman pelko tai aiemmin kokemuksista kehittynyt uskomus maailman pahantahtoisuudesta tulevat tällöin haastetuksi. Puhe epätoivon tuntemisen kyvystä on tällöin ikäänkuin portti liittymisellemme toisiin epätoivon hetkillä. Sieltä se toivo ammentuu: yhteydessä avautuvasta näkymästä merkitykselliseen tulevaisuuteen  – ja  toivo elää taas. 

Eräässä tutkimuksessa (Kashdan ym. 2017) tutkittiin persoonallisuuden vahvuuksien (toiveikkuus, sitkeys, merkityksellisyyden kokeminen, uteliaisuus, kiitollisuus, kontrolli (tarkoittaa tässä yhteydessä uskoa omiin vaikutusmahdollisuuksiin elämässä)),  yhteyttä selviytymiskykyyn suhteessa negatiiviisiin elämäntapahtumiin. Tutkimuksessa seuratuista vahvuuksista vain toiveikkuus osoittautui olevan selvästi yhteydessä kriiseistä palautumisen kykyyn, joka näkyy palautuneena hyvinvointina koettujen vaikeuksien jälkeen. Tässä tutkimuksessa toiveikkuus määriteltiin erityisesti monipuolisena eteenpäinsuuntautuvana toimintana, joka myötävaikuttaa masennuksen ja traumaperäisen stressioireyhtymän välttämiseen.

Toivon vaikutus hyvinvointiimme on siis ilmeinen, joten sen ylläpitäminen on tärkeää. Mikä on toivon uhka ja milloin toivo muuntuu epätoivoksi? 

Voinemme ajatella, että jos jäämme yksin vain toivomaan itsellemme haitallisten asioiden tai kriisien muuttumista parempaan, ajaudumme ennemmin tai myöhemmin epätoivoon. Silloin oleellista onkin se millainen on suhteemme toivoon: luotammeko hyväntahtoisen maailman olemassaoloon vai ovatko kriisit meille elämän asettamia epäreiluja ja toistuvia kapuloita rattaissamme? 

Hyväntahtoinen ympäristö auttaa meitä sisäistämään toivon voimaksemme, mutta elämänkokemuksemme uhkaavat toisinaan romuttaa uskomme siihen ja sysätä meidät epätoivoon vahvistamalla omavoimaisuuttamme (yksin on pärjättävä) ja sekoittamalla toivon ja halumme keskenään:  jäämme toivomaan jotakin mitä haluamme  ja saatammekin jäädä vaille todellisten tarpeidemme, kuten yhteyden ja kohdatuksitulemisen vastetta tavoitellessamme vaikkapa parempaa elintasoa tai titteliä. 

Onkin hyvä muistaa, että toivo ei varsinaisesti ole lupaus muutoksesta haluamaamme parempaan, vaan sisältää aina riskin, että joudumme pettymään kun niin ei käykään kuin toivomme. Voimme toisaalta myös saada enemmän kuin osasimme toivoakaan. 

Elämä tuo vääjäämättä eteemme tilanteita, joihin emme ole voineet varautua ja tarjoaa meille myös epätoivon kokemuksia. Jos emme niitä suostu tai kykene kohtaamaan, saatamme suojautua ja turvautua pikavippiin, kuten yltiöpositiivisuuteen, jonka pohjana on omavoimainen elämän hallintapyrkimys. 

Yltiöpositiivisuuden  avulla kuin väen väkisin, kiirehtienkin, kaivetaan kriisinkin hetkistä esiin vain esimerkiksi pelkkää iloa, pelkkää toimintakyvykkyyttä tai pelkkää positiivisuutta ja jätetään erilaiset epätoivon hetket tyystin huomiotta. Tällöin elämä uhkaa rakentua kestämättömällä tavalla epätodellisuuden päälle, jossa epätoivolle ei ole tilaa. Todellisuuden kieltäminen ei tuo elämäämme vain pelkkää iloa, kyvykkyyttä ja positiivisuutta, vaan lähinnä uupumusta. Omilla hallintapyrkimyksilläni pienennän toivon omaksi pikku yllätysautomaatikseni: kun laitan sopivan kokoisen “rahan”(suoritukseni) automaattiin, saan vastineeksi sen minkä ajattelen itselleni kuuluvankin. Kun toivo alkaa muodostua oman hallinnan alaiseksi automaatiksi, se uhkaa myös typistyä: voinko silloin saada enemmän kuin osasin toivoakaan, jos yltiöpositiivisuudella kytken toivonäkymiin omat panokseni ja ansaintalogiikkani? Mitä silloin uskallan toivoa, kun pettymyksen tunteet eivät yltiöpositiivisuuteen kuitenkaan mahdu? 

Ei ole oikotietä onneen, toisti usein aamunavauspuheessaan lukion aikainen rehtorini. Tässä yhteydessä lause tuli mieleeni siitä näkökulmasta miten toivon tie avautuu yhä uudelleen epätoivon kohtaamisen kautta, ei epätoivon kieltämisen kautta. Jos sen sijaan vain omilla voimillani pyrin hallitsemaan toivoani epätoivoa välttämällä, tuhlaanko todellisen toivon kyvyttömyydelläni epätoivon tunnistamiseen ja tunnustamiseen, ja teen siitä lopulta vain epätoivoa – manttelin uhriuteni suojaksi? Näin minulle taas kävi. Muut ne vaan porskuttaa onnellista elämäänsä kun minä jään siitä koko ajan paitsi, näännyn itselleni haitallisten asioiden ja kokemusteni alle. 

Joka kerta kun jäämme kiinni epätoivoon, jotakin elämässämme pysähtyy ja lakkaa olemasta elävää, dynaamista ja mielekästä. Tilalle astuu uudistumaton, muuttumaton ja mieletön elämänjärjestys. Tässä kohtaa todelliset tarpeemme – jos ne saavat esiin tulla –  johdattavat takaisin toivon lähteille, eli yhteyteen toisten kanssa. Tie ei kuitenkaan ole avoin sille, joka ei usko voivansa tarvita muita oman epätoivonsa jakamiseen. Oma käsitys voi olla tientukkeena: minun on selvittävä yksin, nähdyksi tulemisen pelko estää paljastumasta heikoksi ja tarvitsevaksi, jos oikein kovasti toivon niin elämäni voi tästä vielä kohentua ilman toisten vaivaamista ja tarvitsemista. 

Toisin sanoen, jotta löydän takaisin toivon lähteille, minun on uskottava olevani oikeutettu ja riittävän arvokas yhteyteen toisten kanssa, tarvitsevanakin. Tämä usko tarvitsee vahvistuakseen kokemuksia, joissa niin on todella tapahtunut. Kun voin tunnustaa itsessäni asuvaa avuttomuutta, se pääsee johtamaan minua kohti yhteyttä ja apua yhä uudelleen. Kysymys onkin erityisesti siitä, voinko tukeutua toisiin säilyttäen silti omaa toimijuuttani? Voinko tulla näkyväksi toisille tarvitsevana? Voinko näyttää epätoivoani, vai onko sen ympärillä yhteyttä estävää häpeää? Vai säästääkö epätoivo minut pettymyksiltä kun en oikeastaan toivo, siis odotakaan mitään? Ja onko yksinäisyys lopulta suurinta epätoivoa?

Toivon rinnalle astuvat usko ja rakkaus

Emme voi välttää epätoivoa, mutta voimme oppia suhtautumaan siihen tienviittana yhteyteen, siis rakkauteen. Tämä on mahdollista altistumalla yhteydenkokemuksille turvallisesti, vailla aiemmin haavoittanutta yhteydettömyyttä, jota ehkä koimme tärkeissä ihmissuhteissamme. Yhteys on jokaiselle kuuluva perusoikeus ja sen ulkopuolelle jääminen syvästi vahingoittava kaltoinkohtelun muoto. 

Toivo tarvitseekin nähdäkseni kumppanikseen uskon ja rakkauden, jotta toivon varaan ei ladattaisi mahdottomia odotuksia. Toivo ei yksinään voi rakentaa sitä mikä meissä on mennyt rikki suhteessa omaan tarvitsevuuteemme. Rakkaudessa tarvitsevuus kohdallamme mahdollistuu ja uskossa oma kykymme olla oman elämämme aktiivisia toimijoita vahvistuu: voimme uskon, toivon ja rakkauden kolminaisuudessa olla toisaalta ajautumatta vain toivon varaan ja toisaalta lamaantumatta epätoivoon, ja sen sijaan löytää tarvitsevuutemme ja yhteyden myötä epätoivonkin hetkillä takaisin toivon lähteille, toipua elämäämme koettelevista kärsimyksistä ja jopa kasvaa kriisien jälkeen. 

Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Elämä on todellisuutta, jota emme voi loputtomasti hallita. Yhteenvetona voisi ajatella, että elämä ja toivo kuuluvat yhteen, sillä toivo mahdollistaa elämän epätoivonkin hetkinä. Elämän hallintapyrkimykset vievät meitä pois todellisuudesta, tarvitsevuudestamme, sekoittaen mielessämme oman toimijuutemme ja omavoimaisuutemme keskenään. Jos oma toimijuus tarkoittaa meille yksin pärjäämistä, ja toisiin tukeutuminen sen romuttumista, perustamme elämäämme kestämättömästi epätoden varaan. Jos taas toimijuutemme saa vahvistua nimenomaan rakkaudessa, yhteydessä toisiin myös epätoivon hetkinä, se pysyy oikeassa koossaan. Kun minulla on sekä uskoa, toivoa että rakkautta, minulla on realistinen suhde omaan elämään: ymmärrän mihin voin vaikuttaa ja mihin en, rohkenen tukeutua toisiin ja tehdä myös konkreettisia päätöksiä irtautua itseäni vahingoittavista asioista tässä ja nyt. 

Lähteet:

Maaret Kallio 2023, Voimana Toivo

Martti Lindqvist 2007, Toivosta ja epätoivosta

Hellsten 2023, https://maansuola.fi/toivo-on-tulevaisuuteen-singottu-usko/

Kashdan ym. 2017, https://www.researchgate.net/publication/295259707_Personality_Strengths_as_Resilience_A_One-Year_Multiwave_Study

epätoivo, omavoimaisuus, rakkaus, toimijuus, toivo, usko

© Lupa Olla, 2021. Webdesign MI Suunnittelu.