Turvalliseksi aikuiseksi kasvetaan

Suojakäyttäytymistä syntyy siellä missä lapsi oppii miten tulee hyväksytyksi ja miten ei tule hyväksytyksi. Koska hyväksytyksi tuleminen on lapselle välttämätöntä, hän mukautuu ympäristönsä rakkaudettomuuteen tullakseen hyväksytyksi. 

Puhun ympäristön rakkaudettomuudesta, koska ei ole rakkautta asettaa ehtoja hyväksynnän eteen – on se tietoista toimintaa aikuisten taholta tai ei. (Ja huom! hyväksynnän ehdot ovat eri asia kuin rakkauteen liittyvät rajat, joilla lasta pyritään suojelemaan.)

Käyttäytyminen, jolla lapsi uskoo saavansa hyväksyntää, on suojakäyttäytymistä. Suojan taakse salpautuu jotain aitoa ja todellista samalla kun suojasta käsin toimiminen perustuu ympäristön odotuksiin vastaamiseen. Lapsesta voi tulla esimerkiksi kiltti, huolehtija, ylivastuullinen, hyökkääjä, vetäytyjä, alistuja tai alistaja – ja kaikkea tätä ja vielä paljon muutakin, kun suojat vaihtelevat eri konteksteissa. 

Kiitos suojien lapsi selviytyy aikuisten maailmassa. Mutta kun lapsi kasvaa itsekin aikuiseksi, suojat alkavat ennemmin tai myöhemmin toimia pikemminkin itseä/toisia vastaan. Aikuinen, joka toistaa lapsen selviytymiskäyttäytymistä alkaa voida huonosti: ihmissuhteet takkuavat ja omasta elämästä voi kokea ulkopuolisuutta. Suojan takana salvattuna piilee näkymättömissä jotakin joka tarvitsee myös kokemusta hyväksytyksi tulemisesta — tämä kaipuu kalvaa sisimmässä, mutta voi tuntua tavoittamattomana ja epämääräisenä pahoinvointina. 

Moni puhuu miten omasta haitallisesta käytöksestä pitäisi päästä eroon. Pitäisi lakata olemasta liian kiltti. Pitäisi oppia laittamaan rajoja. Pitäisi alkaa toimimaan luovemmin. Pitäisi lakata kantamasta vastuuta toisten puolesta. Pitäisi lakata murehtimasta. 

Aina silloin pysäytän ja saattelen salvatun oven äärelle, jotta emme tässä aikuisten maailmassa jälkeen itsekin unohtaisi lasta. Sitä joka yhä odottaa hyväksytyksi tulemista. Jos unohdamme hänet, voi yksin järjellä johdettu päätös käyttäyttäymisen muuttamiseksi olla liian hutera ja suorittamista (taas yksi selviytymiskäyttäytymisen muoto) ruokkiva keino. 

Siksi tarvitsemme sydämen mukaan järjen rinnalle. Tarvitsemme salvan vapauttamista, joka mahdollistaa kasvun — luottamista siihen, että jos en vielä itse tuota salvan takana piilevää tunnekaan ja kestäkään, edes terapeutti kestää sitä. Ja jos itse häntä hylkäämmekin, niinkuin häntä on aina hylätty, terapeutti ei hylkääkään, vaan  osoittaa huomiotaan ovelle: onko se auki, vai lukossa? Onko sen takana joku hylättynä vai onko tuo joku varmasti mukana? Tuo joku kantaa niitä tunteita ja tarpeita, joihin meillä ei suojan vuoksi ole muodostunut riittävästi yhteyttä. 

Yhteys itseltämme (ja muilta) salvattuihin puoliin tuo meidät kotiin omaan itseemme. Alamme tunnistaa keitä olemme ja keitä emme ole. Vastuu rajautuu oikean mittaiseksi, kiltteys (uhrautuvuus) ei toteudu itsemme kustannuksella, hyökkäyksen sijaan voimmekin paljastaa todellisia tarpeitamme, alistamisen tai alistumisen sijaan voimmekin liittyä toisiin omia ja toisen rajoja kunnioittaen jne. 

Jotta voimme kasvaa myös psyykkisesti aikuisiksi, meidän on saatava olla ensin lapsia. Ja jotta voimme olla lapsia, on oltava edes joku aikuinen johon salvan takaa paljastuva lapsi voi tukeutua ja turvautua. Tuettuna ja turvattuna voimme alkaa kasvaa siihen vastuuseen, joka kuuluu aikuiselle: huolehtiminen siitä, että emme piiloudu suojiemme taakse kun on aika elää, astua näkyviin ja olla turvallinen ja tasavertainen ihminen itselle ja muille – etenkin lapsille.