Liian reipas?

Inhimillisen joulun toivotus

Ilman riittävää kokemusta kokoavasta sylistä ja itseymmärrystä vahvistavasta sanoittamisesta voi kasvaa niin paljon reippautta ja pärjäämistä, että epäinhimillisyyden ja inhimillisyyden raja hämärtyy. Tällöin reippaudesta voi kasvaa hyväksynnän tae ja pärjäämisestä sen mitta. Mitä vähemmän tarvitsee muita, sitä paremmin näyttää pärjäävänsä. Ja mitä paremmin pärjää, sitä hyväksytympi muiden silmissä uskoo olevansa.

Pärjäämisen eetoksessa itää siemen sietämättömyydelle paitsi omaa, myös toisten tarvitsevuutta kohtaan, jolloin aidosta hyväksymisestä ja rakkaudesta on vaarana muodostua vain kaunista puhetta ja ehdollista sanahelinää; vastaanottamattomuus ja ehdollisuus eivät ole rakkautta, vaan sen puutetta. 

Pärjääjä ei kyseenalaista reippauttaan, vaan pikemminkin ruoskii itseään olosuhteista riippumatta pärjäämään vain alati paremmin. Kyyneleet kuivataan ennenkuin oikein ehtivät poskellekaan. Surun läpi etsitään pikahuumoria ja aina aktiivisesti mennään positiivisen kautta. Sitäpaitsi jossain on joku jonka asiat ovat vielä huonommin. Omat kokemukset eivät yllä milloinkaan mittapuulle, jossa ne oikeuttaisivat tarvitsemaan apua, tukea, kannattelua tai ihan vain empatiaa. 

Reipas on se lapsi joka ei valita palelevista varpaista tai liian pitkästä matkasta, eikä edes siitä, ettei kukaan kiinnostu hänen piirustuksistaan tai pirueteistaan. Se lapsi pärjää joka ei itke yökylässä kotiin jääneen pehmolelun perään tai kaatumisen seurauksena syntyneestä asfaltti-ihottumasta. Reipas lapsi voi venyä aina aikuisen mittaan saakka ja pärjätä vaativammissakin olosuhteissa niin hienosti että hämää reippaudellaan paitsi itseään myös aikuisia. 

Reipas lapsi on helppo lapsi, jota aikuisten ei tarvitse lohduttaa, tukea tai muutoinkaan kannatella. Hän kyllä pärjää ja varmistaa siten myös ympärillään olevien aikuisten pärjäämistä. Kun kukaan ei tunne, kukaan ei romahda. Kun kukaan ei romahda, näennäinen turvantuntu säilyy ja kaikki voivat jatkaa pärjäämistään.

Reipas lapsi oppii ohittamaan itsensä niinkuin hänet ohitetaan. Hän ei härnää aikuisia koskettamalla heitä kohtiin, jotka voivat herätellä vanhempien avuttomuutta ja neuvottomuutta suhteessa omaan vanhemmuuteensa, käytännössä suhteessa omiin tunteisiinsa ja tarpeisiinsa. Kuinka voikaan tunnistaa sellaista missä ei ole saanut kokemusta hyväksynnästä ja kannattelusta itsekään kenties koskaan? On ehkä tutumpaa ja turvallisempaakin pärjätä ja vaatia pärjäämään, kuin tutustua tuntemattomaan, haparoida tyhjään ja altistaa itseään avuttomuudelle — onko silloin vastassa totaalinen hylkäys vai hyväksyvä vastaanotto? 

Reippaasta lapsesta kasvaa helposti myös reipas aikuinen, mikäli yhteyttä omaan tarvitsevuuteen ei pääse muodostumaan. 

Tarvitsevuus on pärjäämisen vastapari. Vähänkuin kuvapuoli ylöspäin käännetty muistipelin kortti. Mikä on oman tarvitsevuuteni ja pärjäämiseni välinen suhde? Kuinka kauas olen joutunutkaan pärjäämisen kautta sisäisestä lapsestani? Miten voin löytää parit niin, että voin tavoitella tasapainoa niiden välillä — olematta joko täysin omavoimainen ja pärjäävä tai täysin avuton ja toisiin ripustautunut? Sopivalla tavalla toimijuuteni säilyttävä itsenäinen ja toisaalta myös toisia tarvitseva? 

Suhde omaan tarvitsevuuteen — siihen, että saa kaivata esimerkiksi syliä, lohdutusta, turvaa, tukea, myötätuntoa, apua, kanssailoa, yhteyttä, ymmärrystä, luotettavuutta, rauhaa, ennakoitavuutta, tasapainoa, huolettomuutta, kohtaamista, vastavuoroisuutta ja itseämme vahvemman kannattelua — kasvaa maaperässä, joka ruokkii inhimillisyyttä. Inhimillisyys saa olla ja elää meissä sen myötä kun sitä meissä hyväksytään. Tarvitsemme toisiamme ollaksemme itsellemme ja toisillemme enemmän inhimillisiä ja vähemmän epäinhimillisiä. Kun saamme hyväksyntää osaksemme kaikenlaisten tunteiden äärellä, voimme oppia sietämään tunteitamme, jotka ovat arvokkaita tienviittoja tarpeisiimme. Kun tunteemme saa sylin, ei meidän tarvitse jäädä pärjäämään yksin tai joutua tunteidemme äärellä hätään ja pelkoon siitä, että jotain romahtaa, tuhoutuu tai menee niiden seurauksena rikki. 

Joka kerta kun koen, että minun on oltava reipas ja pärjättävä, on kohta, jossa on mahdollisuus kurkistaa inhimillisyyden ikkunasta. Mitä se minä todella tarvitsee, joka on oppinut pärjäämään, koska on helpompi muille ollessaan reipas? 

Rakkaus ei ole vaateita asettavien ehtojen kieltä eikä tekopyhää kauniiden sanojen helinää, vaan se asettuu meihin kokemuksemme kautta. Kokemuksen siitä miten meidät otetaan vastaan. 

Joulu kutsuu katsomaan lasta. Kuinka lähelle häntä voin mennä? Lapsi ei vaadi kuuta eikä tähtiä taivaalta, vaan että voisi löytää sijan johon syntyä, sylin jossa pysyä koossa kun sisäinen hätä yllättää. Tämä sama tarve, rakkauden tarve, yhdistää meitä kaikkia. Uutta voi syntyä aina siellä missä käy lämmin henkäys ja vallitsee hyvä tahto ihmisten kesken. 

Lempeää joulua ihan jokaiselle, lapselle ja aikuiselle. 

© Lupa Olla, 2021. Webdesign MI Suunnittelu.