Mitä vähemmän saamme kokemuksia siitä, että meidän kärsimystämme ei arvoteta tai verrata muihin, sitä enemmän todennäköisesti eristämme itseämme kärsimyksemme äärellä. Tämä on ongelma inhimillisemmän elämän kannalta: Syyllisyydellä lohduttaminen vahvistaa illuusiota oikeasta ja väärästä kärsimyksestä ja samalla meille suomalaisille niin kovin tutun tuntuista yksinpärjäämisen ja ”hammasta purren vaikka läpi harmaan kiven” eetosta. Samalla sovitamme kulttuurista rimaa siihen, minkä ylittäviä asioita voimme liittää kärsimyksen yhteyteen.

Erilaiset terapian muodot asettuvat herkästi toisiaan vastaan. Toivon, että terapian "mellastuksenttä" voitaisiin nähdä mieluumminkin yhteisenä temmellyskenttänä, jossa keskinäiselle ihmisyydelle ja ajatusten vaihdolle olisi nykyistä enemmän tilaa. Ajattelen sen mahdollistavan kentälle yhä enemmän yhteistyötä, jotta voisimme vastakkainasettelun sijaan kääntyä yhä enemmän toistemme puoleen, konsultoida ja myös ohjata apua tarvitseva tarpeen niin vaatiessa itseä osaavampiin käsiin. Ja mikä tärkeintä, emme lisäisi apua tarvitsevien turvattomuutta ja hämmennystä keskinäisellä ymmärtämättömyydellämme.