Vanhemmuus on hyvin vaativa tehtävä ottaen huomioon lopulta sen yksinkertaiseltakin kuulostavan jalon tavoitteen lapsen auttamisesta kasvamaan omaksi itsekseen. Siksi persoonaksi joka hän ainutkertaisuudessaan on alusta asti syntynyt olemaan. Tämä vanhemmuuden merkitys pohjautuu psykoanalyytikko Donald W. Winnicottin ajatuksiin, jonka mukaan lapsen kasvu ja kehitys on ohjelmoitu etukäteen ja että vanhemmuus onkin parhaimmillaan lapsen tukemista kasvussaan omaksi itsekseen. Siihen mielestäni kytkeytyy myös ikiaikainen syntymän ihme, jossa saamme syliimme lainaksi jotakin todella suurta ja arvokasta, toisen ihmisen elämän.

Läheisriippuvuus on itsensä ulkopuolelta tulevan palautteen armoilla elämistä. ”Ilman toisia ja toisten kautta saatua hyvän olon ja onnellisuuden tunnetta, sekä tunnetta omasta arvosta, läheisriippuvainen tuntee itsensä vajaaksi, tyhjäksi ja epätäydelliseksi” (Malinen 2014: Taakkana läheisriippuvuus).Se saa ihmisen kontrolloimaan itseään ja toisia, jotta voisi välttyä omista haavoista nousevan, pahimman pelon toteutumiselta: hylätyksitulemiselta.